Käyttökokemuksen parantamiseksi tämä sivusto käyttää evästeitä (Lisätietoja). Käyttämällä palvelua sallit evästeiden käytön.

Ilmoita tapahtumasta | Palaute

pudis.fi

- tilaa temmeltää -

Jorma Kukka on kerännyt sukutukimusharrastukseensa liittyen myös Iinattijärven kuparikaivokseen liittyvää aineistoa. Alkuperäinen aineisto on ruotsinkielistä ja hän on kääntänyt sitä varsin vapaasti, mutta virheitä vältellen.

Yhtenä merkittävänä osakkaana 1760-luvun kaivosyhtiössä oli kirkkomaalari Mikael Toppelius.  Hänen pojantyttärenpoikansa Zachris Schalin julkaisi vuonna 1905 Teknikern-nimisessä aikakauskirjassa isoisänsä jäämistöön kuuluneisiin asiakirjoihin perustuvan  neliosaisen juttusarjan kaivoksesta Inattivaara kopparbruks-försök i Österbotten på 1700-talet.  Toisena päälähteenä olen käyttänyt Mnemosyne-aikakauslehdessä 1/1821 julkaistua tuntemattoman tekijän kirjoitusta Inatti-Waara i Pudasjervi.  On arveltu, että kirjoittaja voisi olla itse Mikael Toppelius (kuoli 28.12. 1821), jonka hallussa mainitaan olevan kaivosta koskevien asiakirjojen.

1720-luvun kaivaukset

Pohjois-Pohjanmaan historia -teoksen mukaan kupariesiintymä olisi löydetty 1685.  Varmasti tunnetut ensimmäiset yritykset sen hyödyntämiseksi on tehty 1720-luvulla kersantti Gustaf Frimodigin Raahessa  24.3.1767 päivätyn kertomuksen  Kårt Berättelse om Inativara Koppar Bergs egenteliga natur och beskaffenhet   mukaan.  En ole nähnyt teosta ja joudun kertomaan siitä sen mukaan, mitä Schalin on kirjoittanut:

Kersantti  Herra Adam Rennerfeldt oli Frimodigin mukaan ottanut 1721 näytekiviä ko.  vaaralta ja lähettänyt ne Tukholmaan adjutantti Herra y Remalin mukana.   Herra Kuninkaallinen Varainhoitaja (Kongl.Räntemästare) Lagersparre oli sitten kehottanut Remalia aloittamaan koekaivaukset ja palkinnut Rennerfeldtin sadalla plootulla.  Vuosina 1725 - 1727  oli  Kuninkaallinen Varainhoitaja yhdessä Herra Verokirjuri (Registratorn) Ambrosius Hedengranin kanssa pyytänyt lupaa perustaa sulattamo ja Vuorimestari  Seger Svanberg oli viimeksimainittuna vuonna tutkinut asiaa: mutta Kuninkaallisen Varainhoitajan jouduttua vankilaan (Mnemosynen artikkelin mukaan ”blifvit olycklig”; luultavasti kyse oli valtionkassan kavaltajana aatelisarvon menettämiseen ja vankeuteen tuomitusta Daniel Lagersparresta, tämän tapauksen selvittämisestä kiitokset veljelleni Valtolle) oli tämä hanke rauennut. 

Rennerfeldtin ym.  oleskelu paikkakunnalla liittyi Uudenkaupungin rauhaan, Gävlen rykmentin kotiuttamiseen ja rykmenttiin kuuluvan Siikajoen komppanian majoittamiseen Pudasjärvelle, kun Siikajoki oli sodan raunioittama.  Rennerfeldt oli kuullut kupariesiintymästä ja matkustanut Iinattijärvelle, jossa hän oli nähnyt merkkejä aiemmista kaivauksista ja mm.  mäntyyn kaiverretut nimet n. 80 vuotta aikaisemman kaivausyrityksen tekijöistä.  Remahl johti jonkin aikaa tutkimuksia, mutta siirtyi sitten kotikuntaansa Pattijoelle ja hankkeen johtoon tuli 26.3.1726 Frimodig.  Hän kaivautui kallioon osin räjäyttämällä, osin polttamalla halkoja, ja löysi malmiakin, mutta emäkalliota ei.  Frimodig kertoo vuorikollegion auskultantti Höögin arvelleen, että malmisuonet jatkuisivat järven ali vastapäiseen Hampusvaaraan!  Frimodigilta loppui ruuti ja erääseen kaivaukseen tulvi vesi, minkä vuoksi Frimodig lopetti työt.  Sen jälkeen Herra kauppaneuvos (Commerce Rådet) Camén yhdessä Herra ylisotatuomari Petter Svaretzin kanssa kuuluu tehneen joitakin kokeiluja paikalla.

1767 luvun kaivostyöt

Luvan kaivosyrityksen uudelleenkäynnistämiseen antoi vuorimestari Magnus Linder 12.1.1767 kauppias Johan Waaralle Oulun kaupungista.  Waaran kumppaneina oli (viimeistään joulukuusta 1767 alkaen) kupariseppämestari Gustaf Skogman, maalari Michael Toppelius ja pitäjänkirjuri Jacob Bergbom. 

Toiminta Iinattivaarassa aloitettiin kesällä 1767.  Vanha ruukkirakennus kunnostettiin, tiet tehtiin vaaralta järven rantaan, mihin rakennettiin 6 syliä pitkä laituri.  Lisäksi rakennettiin suuri proomu, jonka pituus oli 14,5 kyynärää (8,7 m) ja leveys 4 kyynärää (n. 2,40 m) malmin kuljetusta varten.  Sulattoa varten rakennettiin 26 syltä pitkä pato, jonka korkeus oli 5 kyynärää, 9 syliä pitkä ränni ja vesipyörä yms. Toimintaa johti Jacob Bergbom ja kirjanpitäjänä toimi Henrik Heikel. Osakkaat Gustaf Skogman ja  Mich. Toppelius lähetettiin talvella 1768 tutustumaan ruotsalaisiin kaivoksiin, hankkimaan ammattimiehiä kaivokselle sekä myymään osuuksia kaivokseen.  Yhtiömiehille myönnettiin 5.2.1768 lupa sulattamon rakentamiselle.

Schalinin jutun yhteydessä olevassa kartassa vuodelta 1768 (on myös Suur-Iin historian 1. osan sivulla 332) näkyy, että nykyisen Kenttälän tienoilla on ollut ruukkirakennukset (Bruuk) ja Pintamo-ojan varrella putouksen alapuolella on ollut sulatushytti ym rakennuksia, jonne malmi on em.  lähteitten mukaan kuljetettu proomuilla (ja tarkoitus on ollut kuljettaa valmiit tuotteet proomuilla Iijokea pitkin Pohjanlahteen).  Jo Frimodig oli Schalinin mukaan  huomioinut esityksessään sulaton paikan sekä proomukuljetusmahdollisuudet.

Pintamo-ojaan rakennettujen padon yms.  vuoksi on kysytty kyläläisten kantaa ennen hytin perustamista.  Tuomas Kristerinpoika Kuopuksella on ollut mylly em.  koskessa sekä kruununtilallisilla Johan Paavonpoika Pintamolla ja Jacob Eskilinpoika Pintamolla niittyjä, mutta kukaan ei ole pieniä varauksia esitettyään halunnut estää rakentamista.

Edellä mainitut isännät sekä Samuli Martinpoika Iinatti lupasivat toimittaa halkoja kaivoksen tarpeisiin, mutta kun heiltä tiedusteltiin hiilien toimittamisesta, he ilmoittivat, että heillä ei ole niiden valmistamistaitoa.

Heikon kannattavuuden syiksi vuorimestari Magnus Linderin raportissa, joka on päivätty 3.10.1769 mainitaan 1) malmin köyhyys, 2) henkilökunnan vuorityötaitojen puute: ruutia on käytetty tarpeettoman paljon ja  palkattu sulattaja (smältare) Anders Mihlberg ei ollut onnistunut valmistamaan pienintäkään määrää metallia kolmesta proomulastillisesta malmia, mutta Svappavaarasta tuotu vanha sulattaja oli Linderin läsnäollessa valmistanut 3,5 tynnyrillisestä (n. 580 litraa)* malmia kelpo n 30 kg* harkon ja 3)  heikon työnjohdon omistajien poissaollessa.

Varmaa tietoa siitä, kuinka kauan toiminta jatkui, ei ole, mutta 19.1.1780 päivätystä yhtiökokouspöytäkirjasta on pääteltävissä toiminnan jo keskeytyneen. Uusi toimilupa on kuitenkin myönnetty 12.8.1786 uudelle yhtiölle, jonka osakkaat olivat Gustaf Skogman ja  Johan Paulus Kargus Tukholmasta.  Hän oli ammatiltaan lasinpuhaltaja ja tarkoitus oli perustaa Karguksen johdolla lasitehdas Iinattivaaraan (Skogmanin hoitaessa kuparikaivosta)!  Kargus oli kuitenkin perunut aikeensa ja Skogman pyysi 1.9.1786 vuoden jatkoaikaa uuden osakkaan etsimistä varten, minkä hän saikin. 

Vuonna 1788 Skogman antoi Jakob Pindamon tehtäväksi huolehtia yhtiön omaisuudesta Iinattijärvellä. Vanhaakaan yhtiötä ei ollut ilmeisesti purettu ja Mikael Toppelius teki 1798 matkan Pudasjärvelle ja kävi tarkastamassa kaivoksen tilannetta sekä raportoi siitä yhtiön muille osakkaille tai heidän jälkeläisilleen.  Toppelius on laatinut vielä 1800-luvun alussa luonnoksen kirjelmäksi kihlakunnanoikeudelle, jossa hänen tarkoituksensa oli pyytää oikeutta kieltämään asukkaita käyttämästä ja tuhoamasta yhtiön omaisuutta.   Toisessa luonnoksessa ilmeisesti maaherralle tarkoitetuksi kirjeeksi Toppelius valittaa, että eräs osakas on ottanut yhtiön irtainta käyttöönsä ”kaksi venelastillista” ja jättänyt loput oman onnensa nojaan.  Schalin arvelee, että tämä osakas olisi Jakob Pintamo, jonka huolehdittavaksi omaisuus oli jätetty.  Tiedossa ei ole, onko kirjelmiä lähetetty ja mitä niiden johdosta on mahdollisesti  päätetty.

Pudasjärven kirkkoherra Eric Castrenin 16.7.1776 lehdessä Tidningar Utgifne af ett sälskapi i Åbo julkaisemassa Pudasjärven kuvauksessa (kortt beskrifning öfwer Pudasjärvi socken i Österbotten) kerrotaan Iinattivaarasta, että Iinattivaaran vuori on huomattava mineraaleista ja vuorituotteista.  Siellä näkyy rikkikiisua, joka on antanut aiheen jo 40 vuotta sitten aloitetulle kaivosyritykselle, joka kuparimalmin puuttuessa kuitenkin keskeytettiin.  Kuusi vuotta sitten ovat muutamat kauppiaat ja käsityöläiset Oulusta käynnistäneet samalla paikalla toiminnan uudelleen ja kaivattaneet muutaman sylen syvyyteen, mutta mitään suonta ei ole vieläkään tavoitettu. Vaikka kahden vuoden työllä mitään ei ole valmistunut, aikovat he jatkaa kaivamista syvemmälle.  Tänne on rakennettu myös sulattamo, jossa he ovat pari vuotta sitten suorittaneet koesulatuksen.

Myöhemmät vaaraa koskevat tutkimukset

Evert Laineen teoksessa  Suomen vuoritoimi 1809 – 1884  I  (Yleisesitys, Helsinki 1950) kerrotaan  kaivostoimintaa 1833 – 1840 käsittelevässä luvussa aiheesta seuraavaa:

”Jälleen tutkittiin myös Pudasjärvellä Iinattijärven koillispäässä olevaa Iinattivaaran kuparimalmiesiintymää, jota 1720-luvulla oli hiukan louhittu ja uudestaan otettu käytäntöön 1767; olipa sen varaan rakennettu Kuurnakosken varrelle pienoinen sulattokin. 1821—22 suunnitteli pietarilainen kauppias Gregori Bosetti sen käytäntöönottamista, mutta luopui yrityksestä. »Esiintyneestä syystä» käski Nordenskiöld 1837 kaivostarkastaja Tengströmiä niin pian kuin mahdollista käymään tutkimassa mainittua esiintymää. Tarkastuksen tuloksena Tengström ilmoitti, että »kupariesiintymä on erittäin mitätön eikä ansaitse mitään huomiota». Samaan tulokseen tuli vuorikadetti Gustaf Albrecht käytyään paikalla pari vuotta myöhemmin.”

Merkittävin tieto tässä jutussa on sulaton paikan nimi Kuurnakoski (Schalinin artikkelissa nimenä Korman koski).

Virallisessa lehdessä (Finlands Allmänna tidning) 58/1857 kerrotaan geologisista tutkimuksista Pohjois-Pohjanmaalla ja mm. Iinatti- l. Vaskivaarassa.  Tutkija toteaa hämmästyneensä siitä, että niin paljon työtä oli tehty niin heikon malmiaiheen vuoksi.  Kuvaus vaaralle matkustamisesta on itsessään mielenkiintoinen:  ensin matkustetaan veneellä 15 virstaa Laakkosen kievarista ylös Iinattijokea, sitten lähes koko Iinattijärven yli Käntilän taloon (tarkoittanee Kenttälää, JK) järven luoteisrannalla, josta n. 100 sylin päässä vuoren etelä- tai kaakkoisreunalla on muutamien sylien päässä toisistaan kolme kaivosaukkoa.

Iinattijärven asutuksesta 1700-luvulla

Kuten Jacob Bergbomin v. 1768 piirtämästä kartasta ilmenee, Iinattijärvellä on tuolloin ollut Iinatin, Kuopuksen ja Pindamon talot, Laukkolan uudistila nykyisen Niemelän tienoilla ja sotilastorppa.  Iinatit, Kuopukset ja Pintamot mainitaan jo Pudasjärven vanhimmissa eli v:n 1700 rippikirjoissa.

Iinattivaaran kuparikaivosta käsittelevissä jutuissa mainittu Jacob Eskilsson Pindamo on todennäköisesti rippikirjan 1745 – 1761 mukaan  Pindamossa (Bruuk 12) asunut, 30.7.1720 syntynyt ja 22.9.1779 kuollut Jaakko Eskelinpoika Säkkinen l. Manninen, joka on muuttanut Kurkikylän Metsämannilasta (kuuluu nykyi-sin Taivalkosken Metsäkylään).  Vuoden 1766 – 1772 rippikirjassa Pintamo 12 kohdalla mainitaan myös Thomas Haane eli Tauriainen perheineen, joka voisi olla sotilastorpan asukas (Haane on sotilasnimi) tai sit-ten hän oli mahdollisesti kaivoksen työväkeä.  Vuoden 1734 maakirjassa Iinattijärven Pintamo sai numeron 12 ja sen todetaan olevan autiona 40 vuotta ja Pintamo 11:n (Pintamolla) asukkaiden käyttäneen tilan niittyjä yms.  Mahdollista on, että tilan aikaisempi asukas olisi ollut n. 1695 Sotkajärveltä pois (luultavasti Posion Suolijärvelle) muuttanut Hendrick Abrahaminpoika Mursu.  Hänen veljensä Matti asui Pintamo 11:ssä (eli Pintamo 12 niityt olisivat olleet saman suvun käytössä)  kuolemaansa 1740 saakka, sen jälkeen tila autioitui joksikin aikaa.

Johan Påhlsson Pindamo on 16.6.1734 syntynyt Johan Paavonpoika Pintamo, joka oli Pintamo 11:n (Pinta-molla) isäntä. Johanin isä perheineen oli tullut Pintamon tilalle 1745 – 1753 Taivalkoskelta Taivalkosken eli Haaralan talosta, tästä perheestä polveutuvat Tolkkiset, Kentänahot ym.

Samuel Mårtensson Iinatti on Iinatti 26:n isäntä Samuli Martinpoika Iinatti l. Mursu, s. 3.5.1712 ja k. 23.10. 1788 (sukua asuu Iinattijärvellä edelleenkin Iinatti- ja Iinattiniemi nimisinä,  Aura Martikaisen kirjassa v:lta 1909 Pudasjärven pitäjän maantieteestä  mainitaan Iinattiniemen asutuksen olevan kylän vanhinta).

Thomas Christersson Kuopus on Tuomas Kristerinpoika Manninen l. Kuopus, s. 11.10.1713 ja Kuopus 31:n isäntä (muuttanut 1755/1756 Bruuk Pindamosta Kuopukseen).  Tälle tilalle kuului Korman/ Kuurnankoskessa oleva mylly. Epäselvää on, milloin Iinattijärven Kuopus on perustettu, Kuopusjärvellä oli myös Kuopus.

Laukkolan uudistilaa en ole huomannut rippikirjoissa.  Rippikirjassa 1773 – 1778 on Pintamo 12:n jälkeen uudistila (nybygge), jonka asukkaana on Olof Tauriainen (em. Thomas Haane-Tauriaisen poika) perheineen.   Tila on saanut nimen Niemelä 50 viimeistään vv. 1799-1804 rippikirjaan.  Olofin kuoltua perhe muutti 1805 Rytinkiin ja Niemelän asukkaiksi tuli Pietariloita ja 1800-luvun lopulla Kuusamosta Tiermas-sukuun kuuluvia nykyisiä asukkaita.

Oulu 10.8.2004  Jorma Kukka

* tekstiä täydennetty sähköpostiviestillä Hagelbergille 13.8.2004, että ... 3,5 tynnyrillisestä (n. 580 ltr) malmia n. 30 kg harkon (3 leiviskää x 8,5 kg + 12 naulaa x 327,45 g – käytetty Suur-Iin historian 1. osan s. 332 mainittuja määriä.

Sinulla ei ole oikeutta kirjoittaa kommenttia. Rekisteröidy siis käyttäjäksi.